Syksyn puhuttanein teatteritapaus lienee kaikille tuttu.
Espoon Kaupunginteatteri muutti nimensä Espoon teatteri:ksi, ja kansa kohahti. Some täyttyi riemusta ja raivosta, Helsingin Sanomissa julkaistiin pää– ja mielipidekirjoituksia puolesta ja vastaan, Kotus otti asiaan kantaa.
Teatterinjohtaja Erik Söderblom kuvasi avausta Helsingin Sanomien haastattelussa ”positiiviseksi provokaatioksi” ja puhui teatterin olemisesta performanssina, joka kulminoitui brändiuudistuksesta tiedottamiseen kuin ensi-iltaan. Teatterin nimivalinta heijastelee Söderblomin mukaan teatterin arvoja, kuten inklusiivisuutta ja monimuotoisuutta.
Provosoivaksi osoittautui myös teatterin arvojen mukainen päätös osallistua Me emme vaikene -mielenosoitukseen, joka vastusti rasismia ja fasismia. Kokoomuspoliitikot kritisoivat teatteria protestiin osallistumisesta. Sen jälkeen keskusteltiin siitä, oliko mielenosoitus puoluepoliittinen vai ei ja saako valtion rahoilla toimiva taidelaitos edes periaatteessa ottaa kantaa hallitusta vastaan.
Jos Espoon teatterin uudistus on performanssi, se on mielestäni radikaali esitys.
Mitä tarkoitan radikaalilla esityksellä? Radikaali esitys on käsite, jonka englantilainen teatterintutkija Baz Kershaw on kehittänyt vaihtoehtoiseksi termiksi poliittiselle teatterille. Radikaalin esityksen on tarkoitus olla poliittista teatteria laajempi käsite, joka avartaa näkökulmaa siihen, mitä ymmärrämme poliittiseksi ja mitä ymmärrämme teatteriksi. Nähdäkseni Espoon teatteri:n brändiuudistus on ristiriitainen, mutta osuva käytännön esimerkki radikaalista esityksestä.
Läpinäkyvyyden hengessä kerron, että työskentelen Espoon teatteri:ssä kääntäjänä. En ole kuitenkaan ottanut osaa teatterin uuden brändi-identiteetin valmisteluun enkä toteutukseen, vaan lukeudun uudistuksen yleisöön muun kansan kanssa. En roolistani käsin myöskään ole osallinen teatterin sisäiseen viestintään aiheesta. Niinpä tässä tekstissä esitetyt vaikutelmat eivät edusta &:n kantoja, ainoastaan itsenäisesti muodostamiani näkemyksiä.
Radikaalin esityksen ytimessä on Baz Kershaw’n mukaan perustavanlaatuinen muutos. Esityksen poliittisuus ei välttämättä paikannu olemassa oleviin ideologioihin tai poliittisiin asemiin, vaan saattaa kurottaa valmiiden kategorioiden ulkopuolelle. Radikaalin esityksen poliittisuutta ei siis ehkä voi palauttaa esimerkiksi vasemmisto-oikeisto-akselille tai edes tiettyyn poliittiseen järjestelmään. Olennaista on muutoksen tavoite, rajojen rikkominen ja uudistavuus.
Espoon Kaupunginteatterin päätös nimetä itsensä uudelleen Espoon teatteri:ksi on valintana radikaali, sillä se kyseenalaistaa usean nimiin liitetyn konvention. Niistä Kotus nosti kannanotossaan esille erottuvuuden ja sen, että nimi kertoo kohteestaan olennaista tietoa. Arvostellessaan Espoon teatteri:n uutta nimeä Kotus vetosi hallintolain henkeen, jonka mukaan julkishallinnon tuottamien palveluiden nimien tulee olla “asiallisia, selkeitä ja ymmärrettäviä”. Espoon teatteri-nimen asiallisuus, selkeys ja ymmärrettävyys riippuvat tietenkin kunkin käyttäjän kielitajusta, mutta espoolaisen teatterin valinta muodostaa nimi ikään kuin puhtaalta pöydältä edustaa radikaalia eli juurta myöten tapahtuvaa muutosta.
Radikaali on myös teatterin uusi visuaalinen ilme, joka on muotokieleltään huomiota herättävä, jopa haastava. Espoon teatteri-merkistä muodostuvan logon epäsäännölliset ääriviivat tuovat ilmeeseen liikkeen tuntua ja rosoisuutta. Nettisivulla logon ääriviivat todella liikkuvatkin, teatterin julkisivussa ne taas valuvat sotkuisesti kuin maalivanat. Logon pakeneva luonne kiinnittää katseen antamatta sille kuitenkaan kiintopistettä.
Uusi nimi ja ilme kietoutuvat erottamattomasti yhteen teatterin arvojen kanssa. Teatterinjohtaja Söderblom on kertonut Espoon teatteri-nimen ilmentävän teatterin tavoitteita ja toimintatapoja. Teatterin syyskauden ohjelmistolehdessä Söderblom kirjoittaa tavoitteista näin: “Me haluamme edistää tasapuolisuutta, inklusiivisuutta, avarakatseisuutta, kekseliäisyyttä, kestävyyttä ja väkivallattomuutta.” HS:n haastattelussa Söderblom sanoo, että Espoon teatteri-nimellä asetutaan ”yhteiskunnan polarisaatiota vastaan ja inklusiivisuuden eli yhdenvertaisten ja kaikki mukaan ottavien toimintatapojen puolelle”.” Nimi on siis yhtä kuin kannanotto ja aikeen julistus. Espoon teatteri:n performanssilla tavoitellaan muutosta, selkeästi määritellyistä arvoista käsin, mutta ilman sitoutumista tiettyyn ideologiaan.
Teatterin sidokset joutuivatkin suurennuslasin alle, kun se toteutti määrittelemiään arvoja osallistumalla rasismia ja fasismia vastustavaan mielenilmaukseen. Sunnuntaina 3.9.2023 järjestetty mielenosoitus Me emme vaikene vaati hallitusta irtisanoutumaan rasismista ja toteuttamaan antirasistista politiikkaa. Mielenilmaus oli poliittisesti sitoutumaton järjestäjien eli Me emme vaikene -työryhmän mukaan. Teatterin päätös ilmaista tukensa mielenosoitukselle tulkittiin yksittäisten suurimman hallituspuolueen poliitikkojen tahoilta hallituksen kritiikkinä ja hallitusvastaisuutena. Vastauksena näihin tulkintoihin Söderblom muistutti taidelaitoksen autonomiasta yhteiskunnallisena keskustelijana ja totesi teatterin puolustaneen perusarvoja, ei tehneen puoluepolitiikkaa.
Mielenosoituksen tukemisesta tuli Espoon teatteri:n radikaalin esityksen toinen ensi-ilta. Kun yleisön vastaanottoa tarkastelee, näyttää ilmeiseltä, että esityksen koetaan järäyttäneen suuria alueita: ensin ravistelun kohteena oli suomen kieli, sitten valtionjohto. Reaktioita seuratessa voi ainakin todeta, että teatterilaitoksella koetaan olevan vaikutusvaltaa.
Vaan saako vaikutusvaltaa käyttää? Kysymys on olennainen myös radikaalin esityksen kannalta tavalla, jonka olen toistaiseksi ohittanut. Baz Kershaw nimittäin on sitä mieltä, että radikaali esitys on määritelmällisesti teatteritalojen ulkopuolella tapahtuvaa esitystä. Sitä Kershaw perustelee sillä, että viime vuosikymmenten neoliberalistinen yhteiskuntakehitys on tehnyt teattereista konservatiivisia taloja, joissa taide on muuttunut itseisarvosta tuotteeksi ja sen esittämä kritiikki hampaattomaksi. Yhteiskunnat ovat sulauttaneet teatteritalot itseensä niin taloudellisesti kuin ideologisesti. Tämän havainnon Kershaw on tehnyt brittiläisen taide-elämän kontekstissa 1990-luvun lopulla.
Kershaw’n huomio on yhä pätevä ja olennainen muuallakin. Espoon teatteri:n uudistuksen saama vastaanotto paljastaa nimittäin osuvasti teatteritalojen toiminnan rajat. Kun valtion rahoittama taideinstituutio poikkeaa totutusta, sen julkinen rahoitus on moitteiden keskeinen peruste. Tapauksessa on nähty, että laitosteatterille osoitetaan rajat niin nimeämisen kuin yhteiskunnallisen keskustelun suunnilla. Suomalainen teatteritaide ja -ala lepää julkisen rahoituksen päällä. Rahoitusta on totuttu ajattelemaan kivijalkana, mutta samanaikaisesti se saattaa olla karsina.
Koettelemalla erilaisia sietokyvyn rajoja Espoon teatteri on herättänyt keskustelua taidelaitoksen roolista ja taiteen tehtävästä ylipäätään. Teatterinjohtaja Söderblom itse on korostanut taiteenvapautta ja torjunut poliittisen ohjauksen kehityksen, joka on todellisuutta toisaalla Euroopassa.
Tulkitsijasta riippuu, ajatteleeko tapauksen todistaneen radikaalin esityksen olevan suomalaisessa teatteritalossa mahdollista vai mahdotonta.
Sofia Valtanen
Teksti on julkaistu alunperin T-efektin sivulla 29.9.2023
Kirjallisuutta
Kershaw, Baz 1999. The Radical in Performance. Between Brecht and Baudrillard. Lontoo: Routledge.
ARTIKKELIKUVA: Darina Rodionova / Espoon teatteri.
